sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Boris, enkelikoiramme


Kun olin yhdeksänvuotias, koirani Pentus synnytti pennut, joista jäi yksi emonsa kanssa häkkiä asuttammaan. Popo tuli sen turren nimeksi ja voi että, se oli kyllä maailman paras koira.
"Tällaista koiraa ei tule kyllä koskaan elämässä omistammaan", mietti koko perhe. Kun viime huhtikuussa Borre lennätettiin meille Romaniasta niin huomasin olleeni väärässä. Boris nimittäin oli kaikin puolin täydellinen koira. Yksi asia mikä siinä välillä kävi pännimään oli se, että se tuntui välillä olevan liiankin täydellinen.


Ensimmäisten viikkojen aikana muistan miettineeni näin: "Boris on tosi ihanan olonen koira, mutta ei meille varmaan mittään erityistä sidettä synny.." Ai ei vai, ai EI VAI?! Rakastuin siihen niin syvästi, etten sellaista tunnetta ole elämäni aikana monesti kokenut.

Neljä pitkää kuukautta olin siitä erossa. Ikävöin Borista ihan hirveesti. Kirjoitin tänne bloggiinkii siitä, että ku näin Hollannissa koiria ni alko kuristaa kurkkua ikävän tunne. Olin niin onnellinen kun pääsin taas puppeemme paijailemmaan ja hoivvaamaan. Harjailin sitä, pesin sen loskaantunneita mahakarvoja (ja niin kiltisti se antokin minun niin tehhä), leikin piilosta ja opetin temppuja. Menin sitä sängyn alle muutaman kerran piiloon ja se oikkeen rynnäten sukels luokseni. Kun oltiin lähössä pihalle, alloin aina innostaa sitä sanomalla "uuu-loooooos!" (tietyllä äänensävyllä),
 jolloinka se alkoi inistä ja hyppiä ympärillä sekä puskee itteesä jalkojani vasten. Avasin valjaat ja se aina oma-alotteisesti pujotti päänsä niihin. Jos ei oltu ottamassa Borree mukkaan ulos lähtiessä niin sanottiin sille "Heihei Boris, heihei" ja halattiin sitä. Siitä se aina ymmärs ja lähti pää painuksissa toiseen huoneeseen. Sillo ku palattiin kottiin ni Boris aina mourusi ja kuulosti vähä kissalta. "Mouuuuuuuuuuuuuuu ouuuu!" se tervehti ja venytteli ittiään. Kun mentiin bussilla, niin se nojas leuallaan Katrin jalkaan tai penkkiin. Nyt kun viime viikonloppuna mentiin Joensuuhun se piti koko matkan ajan kuononsa siinä söpösti. Voi että kaduttaa se, etten sillon ottanu siitä kuvvaa. "Ehdin myöhemminkin", muistan vielä miettineeni.


Turkkilaisittain syömme kotona aina lattialla. Koska oon tämmönen leffafriikki ni pistetään joka kerta joku rainakkii pyörimmään. I know, very romantic. Kiinnyttyään meihin Boris alko aina tulla haistelee meiän selkiä ja pisti joskus kuononsa meiän välliin.

Borren kamoflaagi.
Boris puri ensimmäisen koko päivän pitusen eron aikana meiän sänkypeittoon reiän. Oltiin heittämässä peittoo nyt pois, mutta ennää en haluakkaan. Katrikin muisteli kaiholla sitä miten tultiin kerran leffasta ja miten Boris oli levitellyt ison ruokasäkin pitkin kämppää. Opittiin ainakin pistää keittiön ovi kiinni.. Nyt Katri muistutti siitä miten ensimmäisinä kuukausina Boris yksin ollessaan roudas etteisestä kenkiä olkkariin. Joskus oli jopa viis kenkää tuotu matolle ja ne oli aina minun tennareita! Ei se ollu koskaan tehny niille mittään, kuhan oli vaan ikävissään niitä kuletellu.

Leikittiin Borren kanssa puistossa kun lumi oli satanut. Boris tykkäs kovasti lumesta. Lumi anto uutta energiaa siihen ja se melekeen juoksemalla meni lenkit läpi. Muutama perjantai sitten heiteltiin sille keppiä ja voi miten innoissaan se olikaan. Meiän pikku puppe.

Eilen aamulla Katrin äidiltä tuli hyvin hysteerinen puhelinsoitto. "Boris on kuollut."
Lause, jota en olisi koskaan halunnut kuulla. Ja jos pakko niin sitten vaikka 10 vuoden päästä, EN NYT! Saimme viettää hänen kanssaan aivan liian lyhyen ajan. Niin paljon meillä oli vielä suunnitelmia yhteiselle taipaleelle. Sitä ei koskaan tiedä milloin rakas riistetään viereltä. Muistakaa hyvät ihmiset vaalia teidän lähimmäisiänne. Nämä kaksi päivää ovat olleet pelkkää itkuun purskahtamista eikä ole tehnyt mieli lähteä neljän seinän sisältä. Joskus tulevaisuudessa voimme muistella Borista iloiten ja nauraen. Nyt meillä on isot haavat, jotka eivät tule koskaan täysin umpeutummaan.

Mitä teemme leluille, jotka on levittyneenä pitkin kämppäämme? Ruoka- ja vesikipoille? Boriksen pedille? Fleksille? Valjaille? Säilykkeelle, jota emme ehtineet hänelle syöttää?
Karvoille, joita niin kiroten yritin meiän itämaisesta matosta irrotella? En halluu niitä ennää irrottaa. Halluun maata sillä matolla mustissa vaatteissa niin, että varmasti tarttuu karvat niihin kiinni.  Milloin en näe muissa elläimissä Borista? Milloin totun siihen, ettei se tuu vastaan ovella? Ettei tarvii herätä aamulla aikasemmin aamulenkille?


Tässä vielä pätkä laulusta, jota aina Borrelle kilpaa lauloimme:

"Boris, Boris, sä veit mun sydämen
Boris, Boris, tuo se pois, takasin sydäntäni vielä tarvitsen!"

7 kommenttia:

  1. kirjoititpa kauniisti Boriksesta....mitä oikein tapahtui...tässä tulee ihan kamalan surulliseksi itekin..koettakaa selviytyä, toisianne tukien
    hannele

    VastaaPoista
  2. Voi miten kaunis teksti.
    Näin viime yönä unta, että Boris hyppeli iloisesti enkelimäisessä muodossa pitkin pihaa. Heräsin kyyneliin silmäkulmissa ja muistin miten ihana hauva pikkunen olikaan. Kuinka epäreilua, et se riistettiin teiltä.
    Voimia murusille <3 iso hali x

    VastaaPoista
  3. Lähetin jo kommenttini, mutta se taisi hävitä nettiavaruuteen. Popo oli myös aivan huippukoira ja joutui usein alistumaan kohtaloonsa kahden äidin alaisuudessa, Pentuksen ja Anun. lapset muistavat pimmeepiiloset ja rajalinjat ja muut hauskat jutut..
    nyt jouluna olen muistanut pikkuveljea, joka joutui lähtemään päivän ikäisenä. suunnaton suru ja tuska seuraavat minua aina kun muistan lapseni kohtalon. hän ei ollut tässä joulussa mukana, kuten olisin halunnut, muuten kuin ajatuksissa.

    VastaaPoista
  4. hei esme. otan osaa suruun.

    terveisin,

    samijakolja

    VastaaPoista
  5. Olipa ihana teksti... Popo oli niiiiin ihana, se aina leikki meijän kanssa :) Ja voin vaan kuvitella miten ihana Boris oli. Otan osaa!

    VastaaPoista
  6. Borre oli yksi maailman söpöimmistä ja ihanimmista koirista! Ihan HÖH kun kuoli!

    T. Aada

    VastaaPoista