keskiviikko 14. joulukuuta 2011

ikävä rintaani riipii

Heipä hei täältä kouluraporttien maailmasta! Jännää olla takaisin, kun täällä on asiat niin muuttuneet. Jännällä tarkoitan varmaankin surullista.

Pikkusiskoni, joka oli melkein aina puhelimella tavoitettavissa, assuu nyt Brasiliassa. Ennen sille pysty soittamaan ja kysymään halluisko se mennä lenkille tai salille minun kanssa taikka vaan tehhä yhessä ruokaa. Nyt oon ihan maani myynyt siitä, että se on monien tuhansien kilometrien päässä ja kuulen siitä hyvällä tsägällä kerran viikossa ja sillonkin vaan muutaman lauseen verran. Tiiän sen kuulumiset vaan bloginsa kautta ja siinä se. Uskon että sillä ei ehdi uudessa ympäristössä edes olla ikävä. Sillä on aina vaikeempaa, joka kotoseuduille jää..

2004, Pertulle syötimme kurkkua.
2005, pelleilyä työpaikallani Vekkulinnassa.
2006 elokuu.
2006 joulukuu.
2007 tammikuu.
2007 helmikuu, Alanya.
2009 heinä-/elokuu, Alanya.
Sitten on Liisa. Vuosi takaperin juuri tähän aikaan Liisa oli täällä ja katsoimme elokuvaa sekä mietimme mitä tekisimme lounaaksi. Nyt sekin on muuttanut pois ja laitamme toisillemme viestiä erittäin harvoin (vertaa: ennen olimme yhteydessä joka päivä). Minun ei tee mieli ees ottaa puhelinta kätteen kun se on tommonen tyhmä kalikkapuhelin, jonka näppäimiä pittää painaa kovvaa että saa kirjaimia aikaan ja joka napisee ja on muutenkin suoraan sanottuna paska. Että terkut teiän kaikkien uu niin ihanille kosketusnäyttöpuhelimille vaan. Ja terkkuja Liisalle, että IKÄVÄ ON.

2010 kevät (?).
2010 Helsinki Pride.
2010 Ilosaarirock.
2011 kevät, Melissan valmistujaiset.
Mirja-siskokin kerkes mennä tässä välissä kihloihin ja muuttaa yhteen miehensä kanssa. Se hankki myös koiran, joka käy liian paljon päälle. Sekä minun että Boriksen. Käytännössä yhteiset salihetket ja muutkin kahdenkeskiset hetket ovat ohitse.

2008 alkuvuosi.
2009, Alanya.
2009, Alanya.
2010 Halloween.
2010 marraskuu.
Ennen juhlin, pidin etkoja ja ainakin sitä kautta olin ihmisten kanssa tekemisissä. Nyt näen muita tämän lajin yksilöitä vain salilla ja sielläkin yli vuoden samalla tunnilla rampanneet tyypit eivät edes vaivaudu moikkaamaan. Mutta minäpä tein itselleni Hollannin moikkauskulttuurin sylleilemänä luppauksen; tästlähin meikäläinen moikkailee salilla eikä lopeta vaikka välillä tulleekin paha mieli siitä, ettei jotkut taulapäät mittään takas sano. Ehkä tätä kautta pääsen lopulta tutustummaan kanssaeläjiini enkä tunne tällaista yksinäisyyttä.

Muuten, juttutoiveita kaipaillaan!

3 kommenttia:

  1. Voi murunen. Ihana postaus! Ihan totta turiset, ei täällä oikein kerkeä ketään ikävöimän.

    Harmi, ettei sulla oo siellä oikein kettään, mutta voithan aina lähentyä esim. superihanan Sussun kanssa! Se asuu vaan kymmenen minuutin päässä, se on vaan ihan susta kiinni. Ois kiva jos menisit moikkaamaan ja tarjoamaan apuas, kun nyt väinökin on puolet viikossa töissä ja Sussu keskenään pikkusten kanssa..

    En tiiä onko "vika" sussa vai Kuopion ihmisissä. Ehkä vähän molemmissa.. Sama juttu ku mulla. Eihän mullakaan siellä oikein ketään (ainakaan ihan loppuaikoina) ollut, siis perheen lisäks. Perhe siellä tekee Kuopiosta superin, ei oikein muu.

    Toivottavasti pääset tutustuu salin ihmisiin paremmin. Fressi (ja suomalaiset) on kyllä ihan arsesta. Mut pusipusi balancet ja combatit, nauti niistä minunkin puolesta!

    XXXXXXXXXXXXXX
    love u

    VastaaPoista
  2. voi sinua pikkusta! kylläpä söpösti kirjotit. harmi tosiaan että on tommonen tilanne siellä:( mutta kuuntele melissan viisaita sanoja, suuntaa ihmeessä askeleesi sussun ovelle! ja onhan siellä myös santtu ja henna ja toivottavasti moikkausoperaatiosi tuo tulosta salillakin! kohtapa mekin nähdään:)) ps. kosketusnäyttöpuhelimellakaan ei oo viestin kirjottaminen mittään ihan mieluisinta hommaa:-D

    t. lisbe

    VastaaPoista
  3. Hei ihana jos joku pitää yllä tuota moikkauskulttuuria! Ite oon ainakin niin kyllästynyt siihen omalla salilla, kun ihmiset ei moikkaa vaikka ollaan käytä samoilla tunneilla ijät ja ajat. Ehkä inspiroidun nyt susta! :)

    VastaaPoista