perjantai 23. joulukuuta 2011

vilkas istanbul-päivä

Valmiina seikkailuun!
Torstaipäivä:

Heräsimme hieman myöhemmin kuin oli tarkoitus, vaikka olen hyvin tietoinen siitä, että siirtyminen paikasta a paikkan b saattaa istanbulissa kestää tuntikausia. Emme olleet keskiviikkoiltana Maiken kottiin tullessa olleet hirveen tarkkoja siitä miten vartin kävelymatka Mecidiyeköyn asemalle taittuisi, mutta kuitenkin osasimme suunnistaa sinne takaisin. Koska Katrin kuuluu nyt tutustua toiseen puoleen minusta ja täten syödä esimerkiksi turkkilaisia lempiruokiani, heti aamulla barbunya-papumössön perään (oltiin ostettu lentokentän kaupasta) ostimme pikku kojusta simitit eli seesamrinkelit.

Maike oli antanut istanbul-korttinsa meille, johon latasimme 20 liiran eli n. kahdeksan euron arvosta rahhaa. Viimeks kun istanbulissa kuljin niin kuljettajille maksettiin käteisellä ja metroon ja metrobusseihin pystyi menemään pelkillä jeton-kolikoilla, joita saa ostettua automaateista asemilta. Nyt on kuitenkin tullut käyttöön tuollaiset kortit, jota onneksi voi käyttää kaksikin henkilöä, kunhan vain piippaa kahdesti.

Ongelma numero yksi tapahtui siinä, ettemme löytäneet metroasemaa kuin pelkästään metrobussiaseman. What? Otimme metrobussin paikkaan, jonka nimeä en muista. Ajoimme coolisti sen pysäkin ohi, jonne alkujaan halusimme. Otimme uuden metrobussin ja tällä kertaa se pysähtyikin Topkapissa, juuri siinä missä halusimmekin. Tai minne luulimme haluavamme. Näimme suuren, suuren linnan rauniot, joten tottakai lähdimme suunnistamaan sitä kohden.


Kulkukoiruja.
"Missä myö ollaan?!"
Portinvartija.
Maissia mums.
Katri ensi kerran reikävessassa! Parasta.
"Onpa tänne helppo tulla", ihmettelimme kovasti. Meiän host nimittäin oli antanu meille monta vaihtoehtoa siitä, miten voitas päämääräämme mennä ja voin kertoo että sen ohjeisiin sisältyi paljon eri julkisia liikennevälineitä. Kun pääsimme linnan muurin vierelle tarvitsimme hieman apua. Ihimisiä oli harvassa ja hekin olivat miehiä, joilta en todellakaan tahtonut mittään kysyä. Kun vihdoin ja viimein näimme naisen, riensin heti kysymään. Hän iloisesti osoitti meidät linnan sisälle, jossa, wtf, olikin ihan normaali istanbulilainen kaupunginosa kauppoineen päivineen. Silloin alkoi housujen sisällä semmonen kutku, että ollaan taidettu eksyä. Löysin jälleen yhden naisen, joka kehoitti mieluummin kysymään kahvihuoneen (vai miksi suomeksi sen sanoisin?) edessä hengailevilta miehiltä. Voi ei. Oli pakko uskaltautua kysymään yhdeltä niistä niin eiköhän kohta oltu vähintään kuuden toistensa päälle pölöttävien miehin ympäröimänä.

"He haluavat mennä Sultanahmetiin!"
"Niin siis Topkapin museoon!"
"Ei kun arkeologiseen museoon!"
Miehiä kerrääntyi vierellemme yhä enemmän ja yhenäkkiä yksi niistä pyysi meitä mukkaansa. No siinähän me sitten käveltiin kuin kaksi eksynyttä lammasta paimenensa perässä. Nyt aloin miettiä tätä lausetta. Miten voi lampaat olla eksyneitä samalla kun paimenensa perässä kulkee? Katri ehdotti tuohon kohtaan näitä
- Kuljimme kuin kalat kuivalla maalla.
- Olimme kuin kaksi päätöntä kanaa.
- Kävelimme aivan hoo moilasina.
Kymmenen pitkää minnuuttia kävelimme sen miekkosen perässä. Hirveen ystävällinen se tyyppi meille oli, ei tullu yllättäen yhtään limanen olo siitä. Tuli mieleen ihan Mustafa lapsuudestani. Kuinkas kävikään? Otimme ratikan väärään suuntaan. Emme edes katsoneet minne olimme menossa, kunhan juoksimme ensimmäiseen ratikkaan, jossa oli ovet auki. Hienoa! Menimme aika monta pysäkinväliä ennen kuin huomasimme erheen. Onneksi seuraava ratikka sitten vei meidät oikeeseen määränpäähämme, nimittäin Gülhaneen.

Gülhanessa ostimme heti maissintähkät, jotka eivät kuitenkaan olleet niin hyviä kuin mihin olin tottunut. Armon vuonna 2005 minulla oli tapana syödä moinen päivittäin. Voi sitä hammaslangan käyttämisen määrää! Ostimme myös 150gr paahdettuja kastanjoita. Katri oli ihan itse katsonut haluavansa arkeologiseen museoon
(Arkeoloji müzesi), mikä oli hienoa, koska ylleensä minä vaan vien ja Katri tullee silmät ymmyrkällään perässäni. Pääsylippu museoon oli vain 10 liiraa (4e) ja oli kyllä rahan arvonen reissu. Heti ensimmäisessä huoneessa museossa oli egyptiläisiä sarkofageja ja muumioita. Luulimme puolen tunnin kiertelyn jälkeen, että olimme nähneet jo kaiken. Voi, kuinka väärässä olimmekaan. Portaita ylös, alas ja sivuille sekä vielä toinen rakennus erikseen. Kiertelyssä meni lopulta kolome ja puoli tuntia, vaikka lopussa en jaksanu lukkee ennää selostuksia ja aika lentämällä liidin muinaisjäännösten ohitse. Otin muuten niin paljon kuvia, että kamerasta loppui akku. DAMN.

Päätöntä menoa.
Egypti.




"Sinun sanasi on jalkaini lamppu."
Lapsen sarkofagi.




Sopivasti meille soitti sitten couchsurfing-tyyppi, jolle olimme antaneet Katrin numeron. Emme menneet Ayasofiaan, koska sissäänpääsymaksu oli meille liikaa. Ehdimme kuitenkin juuri ja juuri Sultanahmetin Blue Mosqueen. Oli ihan kahdesta minnuutista kiinni nimittäin ennen kuin oli sulukemisaika ylleisöltä rukkouskutsun alakamisen tähden. Pistettiin kengät muovipusseihin ja kaulahuivit päähän. Oltiin siellä pari silmänräpäystä, kun meitä tultiin jo savustamaan pois. No, käytiinpä ainakin siellä!

Blue Mosque.

Ulukopuolella tapasimme kaksi syyrialaista duudsonia, joista toinen oli juuri tämä kyseinen couchsurfing-henkilö. Heidän mukanaan oli kolome amerikkalaista turistia. Menimme maanalaiseen kaupunkiin, jossa oli Medusan patsas. Siellä oli märkää ja pimmeetä. Oli aika pylväsvoittoinen luolakaupunki ja vedessä lillu pulleet kalat. Taustalla soi itämainen, hirmusen mystinen ja kaihosa huiluilu.

Oltiin ihan hirveen nälkäsiä, mutta syyrialaisten miesten vatsat kurisivat baklavan eli turkkilaisen makkeen perrään. Katri sai ensi maistiaisen turkkilaisesta kahvista. Kate on ehta, suomalainen kahvinjuoja. Kahvia isosti, mustana ja niin että mahhaa alkaa vääntää. Ei meinannu sillä pokka pittää kun sai etteensä pikku kupposen hyvin makeaa ruskeaa. Olen itse juonut pienestä lähtien turkkilaista kahvia, mutta nyt en sitten kahvilakkoni takia muuta ku käyttäny kupissa kieltäni.


Otimme seitsenpäisenä porukkana taksi Taksimiin (hassun kuuloista). Katri pääs syrkka-miehen kainaloon etupenkille ja mulle tuli yks amsu-tyttö sylkkyyn. Menimme syyrialaisen kottiin syömään, vihdoin, juttelemmaan sekä lopulta pellaamaan juomapeliä (Katri) sekä pullonpyöritystä. Amerikkalaiset tytöt oli ihan kauhuissaan kun niitten piti tehtävässä pussata toisiaan. "Oh my god! Oh my god!"
Katri sai Efesiä ja vodkaa, polonen.

Maike oli yllättäen ihan vain kolomen minnuutin päässä Leyla-nimisellä terassilla, joten lähimme puoli kahdentoista maita sinne. Siellä Katri pääsi vihdoin rakin eli tuttavallisemmin raksan parriin. Tapasimme muunmuassa yhen jenkkilellepariskunnan, jotka jostain syystä kuukaus sitten ajjautu Turkkiin hengailee ja asustellee.

Raksaa.

Kolomen jäläkeen aamuyöstä syötiin Maike-kokin valamistama ihana päivällinen ja päästiin vihdoin unten maille. Tässä meiän ensimmäinen vauhikas päivä, toinen päivä onkin kontrastina hidas ja masentava. Siitä lissää myöhemmin.

Aamiaisella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti