maanantai 26. tammikuuta 2015

CHILE: kanjoneita ja geyshireita

Kuva otettu lentokoneesta valilla Santiago - Calama.

Talla kertaa paatan jattaa ääkköset valiin, koska niiden lisaaminen aiheuttaa ylimaaraista paanvaivaa. Buenos Airesista otimme lennon ensin Chilen Santiagoon, jossa vaihdoimme Calaman koneeseen pohjois-Chileen. Calaman lentokentalle laskeutuessamme pelkasin etta kone tosahtaa hiekalle. Kuitenkin juuri ennen kuin renkaat koskivat maata, tuli tilalle lyhyt asfalttiraita. Kentta oli pieni ja luulen, etta lahes jokainen koneessamme tullut matkustaja tuli paikan paalle turistihuvituksiin. Calamasta jatkoimme bussilla kohti Atacaman autiomaata ja kylaa nimelta San Pedro de Atacama.


Olimme matkustaneet kellonymparyksen, joten lienee selvaa se, etta etsimme heti hostelliin saavuttuamme wifi-verkon. Mina rakastuneena posilona tarvitsen paivittaisen Suviriitta-annoksen. Onneksi olimme kaukaa viisaita ja paria paivaa ennen lahtoa asensimme molempien puhelimiin Skypen. Se on toiminut kaikissa majapaikoissa naas yllattavan hyvin.

Toisena paivana aamupaivan suunnittelimme retkia, silla viettaisimmehan San Pedron suunnilla reilun viikon verran. Kylassa on retkea ja retkenjarjestajaa jos jonkinmoista. Tutkimme internettia ja mukanani raahaamaa, kohtalaisen uutta Lonely Planetia. Niihin luottaen kiirehdimme pariin matkatoimistoon ja iskimme hellasti rahat tiskiin.

Koska ensimmainen aamupaiva oli mennyt retkien suunnittelussa valitsimme paivalle iltaretken. Tiedossa oli Valle de la Muerte (Kuolleitten laakso), Valle de la Luna (Kuulaakso), Tres Marías (Kolme Mariaa) ja Duna Mayor (iso dyyni). Retki alkoi kello 16 ja paattyi kello 21.


Tres Marías.



Geyshir-reika.





Luettuani etukateen tiesin opastuksen tason vaihtelevan matkatoimistoittain hyvinkin paljon. Siksi yllatyin kun oppaanamme oli erittain osaava, luontoa kohtaa himokas era-Jorma. Han puhui vuoroin espanjaa ja heti peraan saman englanniksi. Kylla olisi lukionaikainen espanjanopettajani ollut ylpea ahkerasta oppilastaan kuullunymmartamisen aarella.

Ensimmaiset tunnit olivat hikisia ja olimme ottaneet molemmat pikku pullot vetta mukaamme. Olisi tehnyt mieli vetaista koko sisalto kerralla jo alussa. Hiekka pollysi silmiin ja suuhun ja olkapaat alkoivat hennosti palaa. Hiekka valloitti jopa kenkani, mutta totuttuani pariin desiin hiekkaa per kenka en jaksanut enaa valittaa. Maisemat olivat, niin kuin kuvista nakee, ainutlaatuisia.



Seikkailun loppupuolella tutkimme kanjonia, jossa ilman viileneminen alkoi kuulua ihmiskorviin asti: kallio alkoi poksahdella ja risahdella. Poksahtelu kuulosti vahan samalta kuin kuuntelisi saunan kiuasta. Ihmeellinen mielleyhtyma. Aivan lopuksi menimme tsekkaamaan auringonlaskun aitiopaikoilta.




Tanaan retkemme alkoi aikaisin. Herasimme neljalta ja puoli viidelta olimme jo retkikunnossa, ainakin paallisin puolin. Olimme varustautuneet autiomaan kylmyyteen kerrospukeutumisella ja talvivaatteilla. Talla kertaa suuntana oli Tation geyshirit. Kyyti saapui hostellille vaille viisi ja palasimme takaisin keskipaivalla.

Saimme (onneksi) nukkua bussissa ja matkalla geyshireille pysahdyimme pienelle pissatauolle. Oli muuten molemmille elaman ensimmaiset live-geyshirit. Itsehan menetin Islannin matkani kaatumalla syksylla kateni paalle. Leikkauspaiva osui sopivasti matkalle. Sain rahat toki takaisin, mutta Islanti-kokemus siirtyi tuonnemmaksi.





Jalleen kerran oppaanamme oli hyvin erahenkinen ja ammattitaitoinen henkilo. Taman paivan opas oli myos erittain kiinnostunut vitsailemaan. Geyshirien luona oli myos "thermal bath" eli lammin lammikko, jossa sai turisti jos toinenkin lillua. Siina kylmyydessa ei olisi heti ensimmaisena tehnyt mieli heittaa bikinisilleen, mutta mina osa-aikaisena talviuimarina en kylmyytta paljoa pelannyt. Tottakai muuten jos ulkomaalainen kuulee mista olen kotoisin, kuulen: "You can't freeze, you are from Finland!" 

Lammin lammikko oli vahan kuin poreallas ilman poreita. Jos vesi alkoi tuntua kylmalta, tarvitsi vaan kohottaa itsensa veden pintaan ja paasi taas nauttimaan veden lammosta. 






Laamoja.

Viimeinen pysakki oli Machucan kyla. Kerkesin miettia kylan kirkkoa kohti kiivetessa, etta taidan olla nykyaan vahan huonommassa kunnossa. San Pedro de Atacama on 2400m merenpintaa korkeammalla ja tama Machucan kyla puolestaan yli 4000m korkealla. Taman kuullessani hidastinkin kiipeamistahtiani ja aloin hengittaa rauhallisemmin.


Kuuma!

Machucan kirkko.

Huomenna lahdemme nelipaivaiselle reissulle, jota varten olemmekin jo syoneet vuoristotautia ehkaisevaa laaketta. Lisaksi mahani on ollut pahalla mielella jo kolmatta paivaa ja olen sita yrittanyt hiilitablettien turvin rauhoitella. Eika siina viela kaikki, jokakuinen kohdun riehuminen osui juuri naihin hetkiin. Toivon, etta paivistamme tulee kivuista ja vatsanvaannoista huolimatta erinomaiset ja valtamme vuoristotaudin.

Tietoisku:
Vuoristotauti on yleinen ongelma noustaessa nopeasti yli 2500 m:n korkeuteen. Useimmiten oireet ovat lievat ja menevat ohi muutamien paivien kuluessa. Vuoristotauti alkaa yleensa paansarylla, johon liittyy joitakin seuraavista oireista: ruokahalun menetys, pahoinvointi, oksentelu, vasymys/heikkous, tasapainohairiot ja univaikeudet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti