perjantai 9. tammikuuta 2015

"Kas vain", sanoi hän ja kaatui vain.

Valmistujaispäivän prinsessat ja prinssi.

Vuonna 2014 keväällä tuli täyteen kymmenen vuotta siitä kun minulla oli ensimmäinen tyttöystävä ja uskalsin kertoa läheisilleni hänestä. Syksyllä minulla oli puolestaan kymmenvuotissynttärit vegaanina. Viimeisin kirjoitukseni käsitteli eroani, joten sanomattakin selvää että olin viime vuoden hieman myllerryksessä. "Jos jokin menee pieleen, se menee pieleen". Rakas äidinäitini siirtyi ajasta ikuisuuteen ja puolta vuotta myöhemmin saman teki "Turkki-mummo", jonka onnekseni ehdin viiden vuoden tauon jälkeen tavata keväällä vielä viimeisen kerran.
 
Valmistujaisjuhlani Kuopiossa.

Valmistuin Pajulahdesta, vaikka viimeisen kokeen suoritinkin valmistumista edeltävänä päivänä. Kesä meni uudessa parisuhteessa ihmetellessä, liikunnanohjaajan ja tulkin töissä sekä vielä nipistin itselle pätkän vapaaehtoistöihin maalipallon MM-kisoihin Espoossa. Aikatauluni oli kiireinen niin kuin se on ollut luultavasti viimeiset kymmenen vuotta. Jos ei ole töitä niin ainakin silloin täytyy olla treenaamassa. 



Pelkään pitää puheita, mutta kun pyydettiin MM-kisojen avajaisiin antamaan puheenvuoro, niin..


28. elokuuta maailman lait ja jumalat pisti armottomalle hössötykselleni lopun. Päätin iltalenkillä vielä kotiovella ollessa vaihtaa pikaisesti menosuuntaa, koska huomasin edessäpäin toisen koiran. Koiranipa päätti ottaa kunnon juoksuspurtin, mutta menikin ympäri niin, että pyörähdin kuin hyrrä. Niin kuin hyrränpyöritys yleensäkin, omakin pyörähdys päätyi katastrofiin. Ennen kuin ehdin silmäänikään räpäyttää makasin maassa oikean käteni päällä. Vasen käsi edelleen piti tiukasti kiinni koiran hihnasta. Tyttöystäväni riensi luokseni ja aloin voivottaa että käsi ei tunnu normaalilta. Kiireen vilkkaa lähdimme ihmettelemään tulleen naapurin kyydillä päivystykseen.

Elokuussa paistattelin vielä tässä kunnossa.

Päivystyksessä taas ja omahoitajaani naurattaa.

Ja kas vain, diagnoosiksi tuli värttinäluun alaosan murtuma. Eikä siinä vielä kaikki.. Seuraavana aamuna minut soitettiin takaisin kuvauksiin ja sain leikkaustuomion. Onni onnettomuudessa: tyttöystäväni on sairaanhoitaja ja työskentelee juurikin leikkaussalissa. En olisi parempaa hoitoa voinut saada kun omani hoivassa. Itse en ymmärrä lääkkeistä mitään, sillä välttelen niitä viimeiseen asti. Nyt ei tarvinnut ymmärtääkään kun joko sain lääkkeen suoraan suuhun vesisuihkun kera tai sitten WhatsApp-viestillä selvät ohjeet "puolen tunnin päästä otat lääkkeen a ja lääkkeen b" ja vielä myöhemmin "otithan lääkkeen a ja lääkkeen b?" Kätevää.

Surkeana käyn päivään uuteen.

Tukka hyvin, kaikki melkein hyvin.

Kun vielä luulin, että vasen kaunoni olisi kaunis. Vaihdoin tämän jälkeen tekstaukseen.

Let's keep this story short ettei pointti karkaa. Yhtäkkiä olin tilanteessa että kaikki ohjaukseni ja tulkkaukseni olivat osaltani peruttuja. Koko täyteen ahdettu kalenterini oli tyhjä niin kuin tuuli olisi siihen lujasti puhaltanut. Olin kaiken lisäksi lähdössä Islantiin ja Norjaan, mutta sillekin jouduin heiheit sanomaan. Molemmat työni ja suurin osa harrastuksista, varsinkin rakkaimmat niistä (bodaus ja päiväkirjan kirjoittaminen), muuttuivat mahdottomiksi. Tottahan jalkani toimivat ja voitaisiin tähän listata moniakin tätä kamalampia vammoja, mutta tämä on minun henkilökohtainen tragedia enkä (onneksi) voi muiden vammoihin alkaa vertailla.

"For my survival."

Leikkauksen jälkeen minä ja Liam Istanbulissa.

Kipsinpoiston antamat näkymät.

Pahinta oli se että muutuin avuttomaksi. Jos en muistanut pyytää tyttöystävää sitomaan hiuksiani ennen töihin lähtöään, jouduin koko päivän roikottamaan tukkaa silmillä. Kenkien nauhojen sitominen aiheutti hampaidenkiristystä siihen saakka, kunnes opin käyttämään.. no, juuri niitä hampaita siihen sitomiseen. Hieman hiekkaista touhua, mutta kyllä kannatti. 

Ei, pahinta oli sittenkin koirastani luopuminen. Toisaalta se oli myös hyvä juttu, sillä hän voi paljon paremmin uudessa kodissaan. Sanotaan että eniten korpesi sen sijoittaminen koirahoitolaan, kun en itse kyennyt sitä yksikätisenä enää käsittelemään. Parka. Jossain vaiheessa ymmärsin sen, että hänelle tulisi etsiä uusi koti hoitopaikan sijaan. Eroni myötä koirat jäivät minulle ja (tuleva) ex-vaimoni kieltäytyi ottamasta minkäänlaista vastuuta niistä. Syksyllä 2013 meille tullut koiramme Mimosa olisi tarvinnut paljon enemmän aktiviteettia kuin mitä minä ehdin ja jaksoin sille antaa. Asiaa ei auttanut yhtään se, että minut jätettiin siinä täysin yksin. Mimosa saa nyt paljon rakkautta ja maailman parasta hoitoa ja se on tärkeämpää kuin se, että hän olisi luonani "siksi kun tykkään siitä ja se on minun vauva". 


Toisen leikkauksen jälkeen 6.11.2014

Pidin kipsiä 1,5 viikkoa ennen ensimmäistä leikkausta. Leikkauksessa ranteeseeni laitettiin metallilevy, joka piti tilata erikseen jostakin, sillä murtumani oli erityislaatuinen. Pidin kipsiä vielä muutamat viikot ja kipsinpoiston jälkeen minulle kerrottiin että erikoismurtumani tähden metallilevyt eivät voi ranteeseen jäädä. Marraskuun alussa olin uudessa leikkauksessa. Kaksi leikkausta syksyn aikana kun kesällä ehdin pröystäillä miten en ole leikkauspöydälle koskaan joutunut. Taisi käydä pikku jinxit!

Olen rauhoittunut suunnattomasti kaatumiseni jälkeen, koska minun on vaan ollut pakko. Jo yläasteella ollessani terkkari kirjoitti tietoihini "stressaantuu päiväkirjan kirjoittamisesta". Kirjoittaminen on ollut minulle pakkomielteenomaista ainakin siitä 13-vuotiaasta. Nyt kirjoittaminen ei ollutkaan enää niin helppoa ja vaikka välillä vasurilla taiteilinkin menemään niin luovuin siitä kuristavasta pakko-mentaliteetistani. Aion palata kirjoittamaan useammin, mutta saatan suhtautua itseeni lempeämmin. Lähennyin tyttöystäväni kanssa paljon sillä olin hänestä riippuvainen. Olen myös alkanut priorisoida asioita eri tavalla kuin ennen, sillä meillä on vain tämä yksi elämä elettävänä. Hyi mikä klisee, mutta kuitenkin niin totta. 


Ensimmäisen yläkroppatreenin uskalsin tehdä pari viikkoa sitten. Joudun käyttämään toki hyvin pieniä painoja ja yli puolet liikkeistä eivät vielä sovi minulle. Tulkkaustyöhön olen palannut, mutta ohjaamiseen tulee fysioterapeutin suosittelemana viiden viikon tauko. Vaikka olenkin monta kertaa löytänyt itseni itkemästä kuntosalin wc-tiloissa ja en siedä nähdä itseäni lyhythihaisessa paidassa niin tiedän, että joskus voin treenata ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Se joskus ei valitettavasti ole tänään eikä luultavasti huomennakaan. Tarvitsen kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä ja vielä vähän kärsivällisyyttä. Jotakin, jota minulla on aiemmin ollut varastoissani niukanlaisesti.

Tikkienpoisto à la girlfriend.

Uskon tarkoitukseen. Keväisellä erollani oli tarkoitus, sillä voimme tahoillamme paljon paremmin nykyisissä parisuhteissa. Vaikka edelleen turhaudun ja tulen surulliseksi kuntosalilla, olen onnellinen siitä että pystyn ilman kipua nostamaan kädelläni neljän kilon painon. 

Äitini tärkein opetus onkin: "Kaikella on tarkoituksensa.
Tähän sanon amen ja totisesti näin on.

2 kommenttia:

  1. AAMEN! Ja ymmärrän niiiiin hyvin! Toivon, että saisit pidettyä rakkaissa harrastuksissa vapaan fiiliksen, ja ettei niistä tarvitsisi stressaantua. Joskus on pakkolepo paikallaan, ja vaikka se onkin ikävää niin hienoa, että silti tilanteen voi kääntää hyväksi.

    VastaaPoista
  2. Samaa mieltä tärkeimmästä opetuksesta :)

    VastaaPoista