tiistai 17. helmikuuta 2015

Älä tingi onnellisuudestasi!


On epätavallista että puin tällaista julkisessa blogissa, mutta koin pienen inspiraation ja haluan jakaa sanomani muillekin: älä tingi onnellisuudestasi! Kuvituksena toimii minun vanhat ja vähän hassut IRC-galleria-kuvat.

Pistin äsken pyykkejä kuivumaan ja siinä huomaamattani pyyhkäisin varkain silmäkulmaani tulleen kyyneleen. Hämmästyin tajutessani että kyynel oli syntynyt siitä hetkestä. Siitä, että ravistelin tyttöystäväni t-paitoja ja laitoin nätisti pyykkinarulle niin, ettei rypisty. "Minun on hyvä olla näin", mietin. Kuka minut tuntee niin tietää, että olen seurustellut lähes yhtäjaksoisesti viimeiset 11 vuotta. Lukuun mahtuu monta eri tyttöystävää. "Sinun tulisi olla hetki yksin", on monet minua valistaneet. Ongelma ei ole siinä etten kykene olemaan yksin, tarkoittaen sitä että ahdistun ja siksi otan eron jälkeen heti ensimmäisen vastaantulijan vierelleni. Minulla vaan ei ole tullut tilaisuutta siihen hyvin arvostettuun yksin olemiseen.


Kun viimein aloin ymmärtää mistä seurustelusta onkaan kyse, aloin skarpata. Ensimmäinen yli puoli vuotta kestänyt suhde sai kuitenkin päätöksen toisen osapuolen vuoksi, joka jätti minut matkusteluintoni takia. Sain häneltä tiukat sanalliset ohjeet: "Saat matkustaa kaksi kertaa vuodessa ulkomaille, molemmilla kerroilla viikko. Ei putkeen." Hän itse käsitti, etten luopuisi matkustamisesta. Miksi kukaan pyytäisi kumppaniaan lopettamaan matkustelun? Eikö hyvä kumppani nimenomaan haluaisi jakaa tällaiset kokemukset rakkaansa kanssa? Eri asia jos kyse olisi vaikka puolesta vuodesta kerrallaan, silloin ymmärrän, että joitakuita saattaisi kaukosuhde pelottaa. Seuraava pitempi suhde kaatui toisen osapuolen epärehellisyyden ja jatkuvien rahavelkojen vuoksi.


Sitten tämä viimeisin. Olen yllättynyt siitä kuinka monet ovat kommentoineet viime kevään eroani sanoin: "Juurihan te julkistitte olevanne naimisissa ja erositte muutama kuukausi sen jälkeen." Tämän lauseen olen kuullut kymmeniä kertoja, enkä ymmärrä sitä mitä outoa asiassa on. Kyllä, näin kävi. Olen kuullut myös käyvän niin, että talokauppojen jälkeisellä viikolla pistetään lusikat jakoon. Olen kuullut pareista, jotka eroavat silloin kun heille on tulossa perheenlisäystä. Se, että suhteeseen tulee viimeinen niitti ei tarkoita että eroa olisi paisuteltu kuukausikaupalla. Koko sen vajaan viisi vuotta olin aika tasaisen verran onnellinen ja onneton. Luulin, että sellainen pysyvä olotila kuuluisi elämään.


VAAN EI MUUTEN TARVITSE KUULUA! Miksi olisit ihmisen kanssa, joka päivä toisensa jälkeen saa sinut surulliseksi ja ahdistuneeksi? Sellaisen kanssa, jonka silmissä tunnet olevasi täysin arvoton? Luultavasti sen takia, että koet saman ihmisen kanssa onnen hetkiä ja rakkautta. Ehkä yhdessäolemiseen liitty vankasti myös se, että asutte yhdessä, teillä on yhteinen koira / kissa / lapsi ja yhteiset rutiinit. Miltä tuntuisikaan jos se kaikki turvallisuus häviäisi? Koettuani itse valaistumisen en halua että yksikään henkilö uskottelee itselleen, että "tämän kuuluu nyt mennä näin". Toki parisuhteessa täytyy olla vähän huonompia hetkiä, mutta se ettei mikään vuosienkaan jälkeen muutu paremmaksi pistää jo hälytyskellot soimaan päässä.


Minä otin ihan hirvittävän riskin ja hyppäsin kallion kielekkeeltä alas ilman laskuvarjoa. Itseasiassa olin niin ajatuksissani, että tajusin tehneeni niin kun olin jo matkalla. En ollut kävellyt hitaasti kohti kielekettä, tutkaillut maisemia, valmistellut jotakin välinettä joka auttaisi minua kokemaan turvallisemman hypyn. Jos minulla olisi ollut yhtään enemmän voimia, olisin toiminut niin. Samaan aikaan lähipiirissäni oli henkilö, joka teki juuri sillä tavalla. Hän rakenteli riippuliidintä ja oli hyvin tietoinen siitä mitä tulisi tekemään. Rakenteleminen tuntui hänestä toki pahalta, mutta tarpeeksi sitä tehtyään ajatus hyppäämisestä oli täysin turvallinen. Ja niin hän hyppäsi liitimellään, laskeutui maan pinnalle ja jatkoi matkaansa kävellen sen enempää taakseen katsomatta. 


Mitä minulle kävi? Pudotus kesti pitkään ja tuntui ihan hirveältä. Se pisti sisuskalut ylösalaisin. Tuuli oli niin terävä, että vartalooni tuli haavoja ja olin melkein varma että kuolisin. Toivon ja rukoilin, että minut otettaisiin kiinni enkä tipahtaisi maahan kuin vesi-ilmapallo, tuhannen nuuskaksi. Juuri ennen maan pintaa tipahdin johonkin pehmeälle ja huomasin että pidin jotakuta kädestä. Sen käden ote oli luja, ja tiesin ettei se päästäisi minua irti.

Olen katsellut taakse, prosessoinut tekoani, käynyt kallion luona ja yrittänyt lähteä kiipeämään takaisin, nähnyt painajaisia siitä vaiheesta hyppyä kun luulin kuolevani ja huomannut joka kerta että edelleen minulla on käsituntuma johonkuhun. 


Välillä mietin liukastuinko vai miten kummassa lähdin putoamaan? En ollut koskaan kuvitellut minulla olevan tahtoa, saatika voimaa sellaisen toteuttamiseen. Nyt kun olen turvassa ja minulla on jatkuva onnellinen olo, mietin: miksei tämä tapahtunut minulle aiemmin? Varmasti siksi, että tarvitsin jonkinmoisen opetuksen edellisestä parisuhteestani. Opin siitä hyvin paljon ja siitä olen kiitollinen. 

Älä tingi onnellisuudestasi. Älä tyydy sihen, että olosi on "ihan okei". Usko, myös sinä ansaitset onnellisuuden ja voit sen kokea. Toivon kaikille onnen hetkiä!

4 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus,joka sai ajattelemaan.

    VastaaPoista
  2. Vau. Meinasin just ite tulla (pitkästä aikaa) bloggaamaan siitä mikä on oikeesti tärkeintä. :)

    VastaaPoista
  3. Just näin sanoo riippuliitäjä!

    VastaaPoista