sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Toisella planeetalla ja autiomaan mudissa jumissa


Perjantairetki oli "suolaiselle laguunille". San Pedrosta on paivaretkia Laguna Cejar -nimiseen paikkaan, jossa on mahdollisuus kayda uimassa niin suolaisessa vedessa, etta vesi kelluttaa. Pari kuukautta sitten sisaanpaasyhinta kyseiseen paikkaan nousi melkein kymmenkertaiseksi. Tahan saimme selityksen: "Siella pain asuvat eivat halua turisteja sinne." 

Kuitenkin muutama viikko sitten lahistolta loytyi samankaltainen paikka, tosin ilman sisaanpaasymaksua. Paikka on niin uusi loydos, ettei silla ole viela edes nimea. Tahan mennessa paikka on ollut kaikkein vaikuttavin. En tiennyt etta Tellukselta voisi loytya tallaista maastoa. Olin varma, etta olen jollain toisella planeetalla.



"Popcornin" eli kiteisen suolan paalla.



Kallavesi vai Atacaman autiomaa?

Vainolanniemen avanto. Ei kun.. hetkinen.


Vesi oli hieman vilpoista, mutta siella sieti silti kellua pitemmankin tovin. Kuolleen meren olen taysin missannut siita syysta, etta Israel-riparini ei toteutunut levottomuuksista aiheutuneiden perumisien takia.




Kuten jo kuvatekstissa mainitsin, valilla kulku oli kuin olisi jattipopcornien paalla kavellyt. Jostain kohdin suola oli kuin likaista lunta ja narskuikin viela lumimaisesti. Ihmeellista.



Paluumatkalla jaimme katsomaan auringonlaskua ja evaita syomaan. Alkoholia juovat saivat pisco sour -viinadrinkit.  



Hanna piscon ja auringonlaskun parissa.



Eilen eli lauantaina lahdimme Salar de Taraan. Ryhmamme vaikutti todella mukavalta ja kansallisuuksia oli monia: chilelaisia, italialaisia, ranskalaisia ja amerikkalaisia. Kuskimme / oppaamme oli vitsiniekka ja soitti meille laajan kirjon erilaista musiikkia. Soundtrackilta loytyi The Beatlesia, Edith Piafia, Joy Divisionia, ranskalaista bilemusiikkia..



Aurinko paistoi silmiin.



Sadetta horisontissa.



Salar de Tara.


Takaisintulomatkalla oppaamme Felipe paatti lumimyrakan (!!!) takia ottaa kiertotien. Ajokkimme ei ollut kuitenkaan jeeppi emmeka ajaneet millaan tiella. Niinpa koimme yllatyksen ja auton renkaat jaivat jumiin mutaan. Mutahan ei ollut nakyvissa ennen kuin automme siihen upposi. Maa tuntui olevan kohtalaisen isoltakin alueelta pehmea ja alta luultavasti yhta mudassa. Lahdimme kaikki etsimaan kivia, joita asettelimme renkaiden eteen. Olimme yli neljan kilometrin korkeudessa ja se alkoi puuhatessa pikku hiljaa tuntua. Samoin tuuli alkoi tuntua aika ilkealta. Jossain vaiheessa oli pakko harjoitella Bodycombatin koreografiaa, jotta olisi lampimampi. Kovin en voinut kivi- ja autontyontelyhommissa auttaa vammani takia. 





Osa jaksoi puuhastella rengashommien kanssa ilman paussia, mutta itse parin tunnin yritysten jalkeen aloin tuntea syvaa epatoivoa. Sita ei kuitenkaan viitsinyt nayttaa muille, jotka viela jaksoivat kaikesta huolimatta hymyilla ja yrittaa. Liityin "varjottelijoihin" eli kivien suojassa tuulta pitaviin. Viimeistaan siina vaiheessa kun tunteja oli kulunut jo ainakin nelja, alkoi sataa ripsottaa (!!! mita ihmetta, what are the odds??) ja alkoi tulla pimea. Ensin kuulin etta tielle on kaksi kilometria, mutta toinen lahde sanoi etta kymmenen. Oli miten oli, olisi ollut aivan liian riskaabelia lahtea etsimaan tieta viela kun pimeakin oli tulossa. 

Jossain vaiheessa auto alkoi liikkua eteenpain ja osa alkoi jo juhlia.. mina en.. Ja niinhan parin metrin pettamattoman ajon jalkeen auto upposi uudestaan ja viela pahemmin kuin alunperin. Kerran olevinaan naimme auton valot ja kaikki alkoivat huutaa ja vilkutella valojaan. Mitenka tulikaan sellainen olo kuin olisin Lostin autiolla saarella odottamassa lentokonetta tai helikopteria, joka tulisi pelastamaan. Olimme valmistautuneita nukkumaan autossa ja suunnittelimme kavelevamme tielle aamulla. Kun olimme olleet melkein kuusi tuntia jumissa valot alkoivat oikeasti lahestya meita. Matkatoimistolla on sellainen saanto, etta jos reissaajat eivat tule takaisin kuuteen mennessa, lahdetaan heita etsimaan. Juuri kun pelastaja-auto oli hyvin lahella, auto alkoi liikkua eteenpain ja paasimme mudasta irti. Mika ajoitus! Tielle oli muuten autollakin 40 minuutin matka.. Renkaiden kanssa puuhanneet olivat sateesta markia ja muutenkin hyvin voimattomia. Hanna oli syonyt lounaaksi purkillisen tonnikalaa ja mina purkillisen papuja, joten nalkakin oli mennyt ihan overiksi. Ajoimme noin pari tuntia takaisin San Pedroon toisiamme lammittaen ja sitten meidat vietiin ravintolaan syomaan ja juhlimaan seikkailumme onnellista loppua. Nyt vasyttaa ja aiomme levata koko paivan. Over and out.

Finnish gangstahsss.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti